Digivankila

Minulla on ähky, tietotulva, oikosulku. Kaikki ovat verkossa: ihmiset, tieto, palvelut. Puhutaan digitaalisesta vallankumouksesta. Mitä jos en enää jaksa tehdä kaikkea sähköisesti? Olla jatkuvasti läsnä? En halua työskennellä kahdeksan tuntia koneella ja sen jälkeen jatkaa toiset kahdeksan. En halua lukea päivän uutisia mobiilisti, en halua ylläpitää ystävyyssuhteita FB-viesteillä. En halua hoitaa pankkiasioita pelkästään tietokannan kanssa – haluan nähdä välillä pankkivirkailijan.

Arkea helpottavat digitaaliset palvelut lukitsevat meitä yhä syvemmälle digivankilaan.

Arkea helpottavat digitaaliset palvelut lukitsevat meitä yhä syvemmälle digivankilaan. Haluan rentoutua aikakauslehden parissa sohvalla, en swaipata sisustuslehden digitaalista versiota selkä kyttyrässä. Haluan pitää kieliopin mielessä, en rapauttaa sitä textatessa.

Olen väsynyt ja haluan muutosta.

Minua on usein sanottu edelläkävijäksi. Omaksun asiat ennen kuin niistä tulee valtavirtaa ja ilmiöiden yleistyttyä olen jo kiinni seuraavassa. Olen tällä kertaa julkea ja väitän, että lopulta isokin yleisö väsähtää. Tieto ja digipresenssi ovat nykyään kaikkialla, kaikkien kanssa. Huonompi homma on, että tämä bittiavaruus ei venytä lihaksiamme eikä jumppaa aivojamme.

Kun kauppakassit kannetaan kotiin, pitää salilla pumpata vielä enemmän rautaa. Toiset pumppaavat, useimmat eivät.

Meitä salakuunnellaan ja se on ilmeisesti ihan okei.

Sähköposteihin ja pikaviesteihin pitää vastata heti. Tuntuu toivottomalta opettaa lapsille, että vain puhelimessa voi olettaa toisen olevan heti saavutettavissa, kun aikuisiltakin tulee kärsimättömiä ”mixet vastaa?” -viestejä. Vielä toivottomampaa on kertoa kirjesalaisuudesta. Selittää, miten se koskee myös sähköisiä viestejä, kun samaan aikaan täytyy opettaa, että yritykset kuuntelevat ja suorastaan hyväksikäyttävät verkkopolkujamme, jopa viestejämme ja puhettamme. Meitä salakuunnellaan ja se on ilmeisesti ok. ”Sillä näinhän tää nyt on.”

Muthei se on ihan okei, koska parempi käyttäjäkokemus!

Sosiaalinen media ei tarjoa meille vastusta, ei aivoille, eikä lihaksille. Ajaudumme samankaltaisten kanssa samalla hiekkalaatikolle. Ymmärrämme yhä vähemmän toisiamme. Uusi appsi ei vahvista hartioitamme, Netflix-överit ei paranna ryhtiämme. Emme lue niitä uutisia, joita meidän pitäisi. Hienot kliseet, uudet termit ja keisarille puetut vaatteet hehkuttavat, miten algoritmeillä luodaan parempi asiakaskokemus, vaikka oikesti meitä miellyttämällä halutaan vain lisää fyrkkaa. Meidän yksityisyytemme halutaan muuttaa rahaksi. (Ja ohitamme sen aika kepeästi.)

Emme lue niitä uutisia, joita meidän pitäisi.

Ihminen kaipaa haasteita, haastamista ja näkökulmia – ei vankilaan sulkemista.

Ihminen haluaa muuttaa mieltänsä ja löytää uutta. Siihen eivät algoritmit pysty. Ennen valta oli sillä, joka hallitsi tietoa. Nyt valta on niillä, jotka osaavat hyödyntää tietoa. Niillä, jotka ovat vahvoja, eivätkä kepsahda ensimmäisen pikanautinnon perässä.

Digitaalisuus on hyvä renki, mutta huono isäntä.

Ennen valta oli sillä, joka hallitsi tietoa. Nyt valta on niillä, jotka osaavat hyödyntää tietoa

Tarvitaanko oikeasti yksityistä infomassaa ja datalouhintaa, kun tehdään hyviä ja ihmisiä tavoittavia ratkaisuja? Tarvitaanko oikeasti yksityisyyden luokkaamista, kun luodaan timanttista digisisältöä tai toimivaa markkinointia?

Mitä tapahtuisi, jos kirjesalaisuus koskisi myös sähköistä identiteettiä?

Erityisen surullista on nähdä, miten myös laatujournalismi on joutunut taipumaan ja taistelemaan olemassaolostaan. Niin heikko on klikkiotsikkoa klikkaavan ihmisen mieli, jolle luodaan “parempi käyttäjäkokemus”.

Onko digivankilan ovi jo suljettu ja avain kadonnut? Vai olisiko vihdoinkin aika, jolloin datan rinnalle saadaan myös järki?

Mitä tapahtuisi, jos kirjesalaisuus koskisi myös sähköistä identiteettiä?

Kirjoittaja palasi äitiysloman ja valokuvausvuosien jälkeen digialalle huomatakseen, että lapsi oli mennyt digiveden mukana.