Polku

Syksyllä 2008 sanoin sen ensimmäisen kerran ääneen. Haluan olla valokuvaaja. Haluan oppia ja kehittyä. Haluan antaa muille lahjaksi hetkiä omasta elämästään, ikuistaa muistoja, elämää. Tämän kuvan myötä paljastin muille haaveeni, unelmani ja sieluni. Nyt siitä on melkein neljä vuotta aikaa.

Haluaisin että minulla olisi ihana ja kiehtova elämäntarina kerrottavana. Valokuvaus oli kuitenkin niin saavuttamattomissa, etten ikinä edes uskaltanut haaveilla. Joten rakastin valokuvia, albumeita. Hellin pokkariräpsyjä. Pystyin katsomaan valokuvia toinen toisensa jälkeen, mitään rajaa ei ollut. Jos joku vain halusi minulle näyttää kaikki Kreetan matkan 567 kuvaa, minä katsoin ne kaikki. Minusta tuli taittaja ja verkkograafikko, että pääsin tekemään töitä kaikkien ihanien kuvien kanssa, joita valokuvaajat ottivat.

Valokuvaus oli salainen unelmani. Niin salainen, etten itsekään sitä tiennyt. Luulin kuvauksen olevan liian kallista, liian vaikeaa ja mahdotonta. Kunnes tuskastuin huonoon pokkariin. Erittäin huonoon digipokkariin. Tiesin ajatuksieni potentiaalin, mutta niiden siirtäminen kuvaksi oli kamerallamme yksinkertaisesti mahdotonta. Miehen veli osti Canon 50D:n ja rakastuin. Se oli i-ha-na. Se oli jotain niin ihanaa, että oli pakko saada oma Kamera – hinnalla millä hyvänsä. Vuonna 2006 ostimme Canon 350D:n, kittiputkella tietenkin, ei sentään pröystäilemään ryhdytty. Ja mikä taivas siitä aukesikaan! Rakastan monia asioita ja tavaroita, mutta tuo Canon 350D on ollut ehdottomasti paras hankintani ikinä. Se muutti elämäni. Edes ammattikameraan siirtyminen ei ole ollut yhtä mullistava muutos.

Seuraavana vuonna kittiputki meni rikki. Onneksi, joten hankimme paremman zoomin ja ikihehkutetun 50-millisen kiinteän. Tämän jälkeen paluuta ei enää ollut. Siihen asti kamera oli ollut meidän, minun ja mieheni; tästä eteenpäin kamera oli minun. Vain minun. Koske ja kuole.

Sitten tuli syksy 2008. Tiesin mitä haluan, mutta olin hämilläni. En tiennyt tällaisen hullutuksen olevan mahdollista. Ajatus huumasi ja kutkutti, toisaalta valtava oppimisen määrä tukahduttu. Miten paljon minun olisikaan vielä opittava, että uskaltaisin? Tai uskaltaisinko edes ikinä? Pystynkö siihen? Kun kerroin aikeestani ryhtyä valokuvaajaksi miehen veljelle, toiselle valokuvaajalle, hänen kommenttinsa oli hämmentävä: “tätä minä olin odottanut”. Miten voi odottaa jotain, mistä minäkään en ollut aiemmin tiennyt?

Nyt on kevät 2012. Nämä neljä vuotta on ollut kivikkoinen polku, johon on kuulunut paljon kipeitä kasvukipuja. Työtä ja oppimista on ollut paljon, mutta erityisesti valokuvaajan itsetunnon kasvattaminen on ollut tiukka paikka. Olen näistä kasvuvuosista kuitenkin todella kiitollinen. Nyt tiedän omat vahvuuteni ja heikkouteni, uskallan seistä omien kuvieni takana ja tiedän, että kaikki on mahdollista. Valokuvaus ei ole enää vain pieni lapsellinen haave, se on minun elämäni. Suurin matkan varrella opittu läksy on se, että tulen aina olemaan epävarma omista taidoistani. Se kuuluu peliin. Ikinä ei tule hetkeä, jolloin olen valmis, jolloin tyylini on valmis, jolloin opittava maailmasta loppuu kesken.

Omasta ammatillisesta itsevarmuudesta huolimatta minun on edelleen vaikeaa esitellä itseäni valokuvaajana. Noooo, sellasia, kaikenlaisia. Saanynähä. Ei ole sattuma, että tämän tekstin kuvituksena on kaksi kuvaa Maijasta. Omasta ihanasta, viisaasta, seitsenvuotiaasta esikoistyttärestäni, joka opettaa minua joka päivä. Viime viikonloppuna hän antoi oppitunnin valokuvaajan itsetunnosta. Kerroin tällä kertaa naapurille ympäripyöreitä ja laveita ajatuksia siitä, mitä teen, kun vauva siirtyy päivähoitoon ja minä töihin. Niin kato ku mää, sellasia, kaikenlaisia. Saanynähä.

Maijalla oli keinussa kovat vauhdit ja hän ilmoitti kirkkaalla äänellä: “Meidän äiti on valokuvaaja! Se ottaa esimerkiksi häissä kuvia! Se menee viikon päästä kuvaamaan Hämeenlinnaan!” Niin. Näinhän se menee! Joten kuulkaa maailma! Minä olen valokuvaaja, minä otan valokuvia. Sinusta. Sinusta, joka pidät minun kuvistani. Näin helppoa.